Pieni potilaamme sai meidän perheen pasmat viime viikolla täysin sekaisin. Omituisesti käyttäytynyt kaveri kiidätettiin viikko sitten pieneläinklinikalle ja siellä todettiin mandariinin kokoinen täysi rakko, joka olisi voinut olla kohtalokas ilman akuuttia apua. Viheliäät virtsakivet. Täytynyt olla todella tuskainen olo jo pidempään. Ihan näin urhea ei Tassun tarvisi olla. Näkyviä oireita tuli vasta maanantaina myöhään illalla.
En olisi millään hennonnut jättää täysin tiedostamattomassa tilassa olevaa kaveria yksin klinikalle, mutta töihin oli mentävä ja pienen saatava kunnolla nestetytystä. Järki hoi, elä jätä. Tassulla oli kaikki hyvin, paremmin kuin muutamaan päivään. Mutta silti. Kriisi.
Kaahasin töiden jälkeen hakemaan karvaisen perheenjäsenemme takaisin kotiin. Klinikalla oli vastassa tokkurainen sideharsotyyppi, jota olisi pupillien ja yleisen habituksen perusteella voinut äkkiseltään luulla narkomaaniksi. Voi sitä kiehnäämisen ja puskemisen määrää kotona. Läppärin kansikin piti käydä työntämässä otsalohkolla kumoon. "Kiitos mamma. Helpotti".
Valitettavasti helpotusta ei jatkunut pitkään. Tassu vietti perjantai-illan Viikin pieneläinpäivystyksessä ja kotiutui yöllä entistä kovempien droppien kera. Toinen katetrointi viikon sisään. Aijai, pelkkä ajatuskin sattuu. Nyt ei auta kuin toivoa, että suunta muuttuu parempaan. Vesikuppeja on ripoteltu pitkin asuntoa ja vanha menu on vaihtunut uuteen Urinary-ruokavalioon.
Kuinka huolissaan sitä voikaan olla pienen ystävän sairastuessa? Avuton reppana, joka ei osaa sanoa, kun sattuu.
.png)
